"Eino Leinon inspiraatio on synnynnäinen ... Leinolla oli verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia helähtääkseen soimaan" Kirjailija ja runoilija Juhani Siljo tutkii ja tulkitsee Eino Leinon runoutta vuoden 1912 monografiassaan. Siljo lähestyy Leinon runoutta useasta eri näkökulmasta keskittyen etenkin aikakaudelle tyypilliseen omaelämäkerralliseen tulkintaan. Tekstistä huokuu Siljon syvä kunnioitus runoilijakollegaansa kohtaan, mutta ei Leino kuitenkaan selviä täysin kritiikittä.