1900-luvun eurooppalaisen kulttuurin historia tarjoaa vain harvoja yhtä kiehtovia ja epätodennäköisiä kohtaamisia kuin sveitsiläisen psykiatrin ja analyyttisen psykologian perustajan Carl Gustav Jungin ja itävaltalaisen teoreettisen fyysikon ja kvanttimekaniikan isän Wolfgang Paulin välinen. Heidän yhteistyönsä, joka alkoi vuonna 1932 ja kesti yli kaksikymmentä vuotta, on yksi rohkeimmista yrityksistä tutkia psykologian ja fysiikan välisiä rajapintoja.

Tämä ainutlaatuinen yhteistyö tapahtui erityisen dramaattisella aikakaudella. Yhteistyö alkoi 1930-luvulla, kun Eurooppa oli syvässä kriisissä: ensimmäinen maailmansota oli juuri jättänyt jälkeensä raskaan levottomuuden perinnön. Seuraava tapahtuma, toinen maailmansota, oli jo ennakoitavissa poliittisten ja kulttuuristen mullistusten vuoksi. Henkinen ilmapiiri oli kuitenkin yksi hedelmällisimmistä Euroopan historiassa: uudet ideat mullistivat fysiikan, filosofian ja psykologian. Jung johti tutkijoiden ja terapeuttien ryhmää Zürichissä. Hän etsi syvällistä psykologiaa, joka kykenisi selittämään suuria myyttejä, uskontoja ja ihmiskunnan symboleja. Pauli on myös Zürichissä, fysiikan instituutissa, sen jälkeen kun hän oli vuonna 1925 myötävaikuttanut hänen nimeään kantavaan poissulkemisperiaatteeseen. Tämä periaate mullisti atomifysiikan.

Jung on kiinnostunut tieteestä, mutta hän näkee sen rajoitukset, erityisesti sen taipumuksen vähentää todellisuus mitattavaan muotoon. Pauli, joka on tarkka tiedemies mutta levoton sielu, kärsii syvästä henkilökohtaisesta kriisistä äitinsä kuoleman ja avioliittonsa epäonnistumisen jälkeen. Vuonna 1932 hän kääntyi Jungin puoleen psykoterapeuttisen avun saamiseksi. Tämä kohtaaminen aloitti yllättävän, puoliksi terapeuttisen, puoliksi filosofisen vuoropu n. Vuoropu sta on säilynyt yli kahdeksansataa kirjettä, jotka julkaistiin vuosia myöhemmin ja joita pidetään nykyään ainutlaatuisena historiallisena tapahtumana.

Jung tunnisti Paulissa poikkeuksellisen keskustelukumppanin. Pauli oli Einsteinin, Bohrin ja Heisenbergin ystävä ja kollega, ja vuonna 1945 hän sai Nobel-palkinnon. Hänen tieteellinen selkeyttään ei kuitenkaan sulkenut pois herkkyyttä alitajunnan, symboliikan ja unien teemoille. Pauli inspiroi Jungia unillaan, joissa esiintyi arkkityyppisiä symboleja, mandaloita ja alkemistisia hahmoja. Pauli näki unessa "varjojen maailman", jossa oli salaperäisiä eläimiä, pyöriä ja ristejä – kuvia, jotka Jung tulkitsi merkkeinä tasapainon etsimisestä vastakohtien, tieteellisen rationaalisuuden ja hengellisen vaiston välillä.

Tämän pohjalta syntyy synkronisuuden teoria, käsite, jonka Jung kehittää 1940-luvulla ja määrittelee ensimmäisen kerran kattavasti vuonna 1952 yhdessä Paulin kanssa kirjoittamassaan kuuluisassa esseessä "Synkronisuus syy-yhteyden periaatteena". Synkronisuus kuvaa "merkityksellistä sattumaa" psyykkisten tapahtumien ja fyysisten ilmiöiden välillä, tapahtumia, joita eivät yhdistä aineelliset syyt, vaan yhteiset merkitykset. Teoria uskaltaa kyseenalaistaa klassisen kausaliteetin dogman, joka oli ollut modernin tieteen perusta Newtonista lähtien.

Vuonna 1948 Jungin kuuluisassa "Psykologisessa klubissa" Küsnachtissa Pauli esitteli ajatuksensa keskittyneelle yleisölle: "On ehkä olemassa taso, jolla materia ja mieli ovat saman todellisuuden kaksi puolta". Ajatus ennakoi monia nykyisiä keskusteluja neurotieteistä, tietoisuuden alkuperästä ja tieteellisen tiedon rajoista.

Jungin ja Paulin yhteistyö jätti syvän perinnön. Se inspiroi tutkijoita, kuten analyyttisen psykologin ja Jungin yhteistyökumppanin Marie-Louise von Franzin, sekä fyysikoita, kuten David Bohmin. Jungin teorioima kollektiivinen alitajunta ja kvanttisen kietoutumisen mysteerit...