Zen-filosofian ja kvanttifysiikan kohtaaminen ei ole vain idän ja lännen, hengellisyyden ja tieteen kummallinen lähentyminen. Sen sijaan se on tilaisuus syvälliseen vuoropuheluun kahden maailmankatsomuksen välillä, jotka ovat syntyneet radikaalisti erilaisissa yhteyksissä, mutta jotka kumpikin ovat kyseenalaistaneet omalla tavallaan samat peruskysymykset todellisuudesta, havaitsemisesta ja tietoisuudesta.

Zen-munkki kävelee Kioton puutarhoissa. Fyysikko vaeltaa levottomana Geneven laboratorioissa. Molemmat etsivät vastauksia, molemmat syleilevät mysteereitä. Mestari Eihei Dōgen kirjoittaa 1200-luvulla Shōbōgenzō- teoksessaan, että "tie on pohjimmiltaan täydellinen ja tunkeutuu kokonaisuuteen. Mutta kuka sen tunnistaa?" Muutamaa vuosisataa myöhemmin Niels Bohr, yksi kvanttifysiikan alullepanijoista, toteaa: "Se, joka ei ylläty kvanttiteoriasta, ei ole todella ymmärtänyt sitä." Näistä kahdesta lauseesta käy ilmi samanlainen kiireellisyys: todellisuus ei ole koskaan sitä, miltä se ensi näkemältä näyttää. Ulkonäkö pettää, totuus kätkeytyy tavan verhon alle.

Zen-filosofia viljelee paradoksin taitoa. Sen kōan murtaa tavanomaisen logiikan ja avaa välähdyksiä hiljaisuudesta. Kvanttifysiikka puhuu maalaisjärjen vastaisten kokeiden kieltä. Vuonna 1927 Solvayssä Einstein haastaa Bohrin: "Jumala ei noppaa maailmankaikkeuden kanssa". Mutta todellisuus vastaa hiukkasten arvaamattomuudella, havaitsijan mysteerillä, joka muuttaa havaittua maailmaa. Laboratorioista tulee temppeleitä, meditaatio muistuttaa matkaa näkymättömään.

Zen-luostaria ja tieteellistä laboratoriota yhdistää vuosisatojen ja kulttuurien yli ohut lanka. Molemmat juhlivat epävarmuutta. Molemmat kyseenalaistavat dogmin. Zen kehottaa luopumaan sanoista ja elämään suoran kokemuksen kautta. Kvanttifysiikka paljastaa kategorioiden jäykkyyden ja osoittaa, että atomi, aika ja jopa avaruus eivät ole absoluuttisia vaan muuttuvia ja suhteellisia.

Heisenberg, epävarmuusperiaatteen isä, löysi lohtua itämaisista lukemuksista. Schrödinger luki intialaisia Upanishadeja ja pohdiskeli ykseyden käsitettä. Fyysikko Fritjof Capra, joka matkusti 1970-luvulla Intian ja Amerikan välillä, kirjoitti kirjan "Fysiikan tao" ja kertoo kosmisesta tanssista, joka kattaa hiukkaset ja meditoijat, tiedemiehet ja munkit.

Nykyään vuoropuhelu ei rajoitu vain kirjoihin. Länsimaiden zen-temppelit isännöivät tiedemiesten retriittejä. Rintamalaboratoriot kutsuvat filosofeja ja meditoijia. Genevessä, CERNissä, maailmankaikkeuden alkuperää koskevat kysymykset kietoutuvat yhteen zen-meditaatiota muistuttavien ongelmien kanssa: kuka tarkkailee, ketä tarkkaillaan?

Tämä on tarina hiljaisesta mutta voimakkaasta vuoropuhelusta. Se on tarina miehistä ja naisista, jotka uskalsivat ajatella näkymätöntä, kyseenalaistaa absoluuttisen ja ottaa vastaan epävarmuuden. Zen-filosofia ja kvanttifysiikka, kumpikin omalla tavallaan, ovat kaksi avainta saman oven avaamiseen. Tuon kynnyksen takana tyhjyys ei ole poissaoloa vaan ääretön potentiaali. Todellisuus ei ole yksi vaan moninkertainen. hämmästyksestä tulee menetelmä, ja yksinkertaisuus paljastuu vaikeimmaksi saavutukseksi.