Vuonna 1935 Erwin Schrödinger, loistava itävaltalainen fyysikko, ehdotti ajatuskokeilua, josta tuli kulttuuri-ikoni ja filosofinen arvoitus. Aikana, jolloin kvanttifysiikka alkoi horjuttaa tieteellisen ajattelun perusteita, Schrödinger kuvitteli laatikkoon lukitun kissan, joka oli ansassa tilanteessa, joka oli yhtä absurdi kuin valaiseva: elossa ja kuollut samanaikaisesti, ainakin siihen asti kunnes tarkkailija avasi laatikon kannen.

Niille, jotka eivät tunne kvanttimekaniikan yksityiskohtia, paradoksi saattaa tuntua absurdilta. Ja itse asiassa juuri se on sen vahvuus. Schrödinger ei yrittänyt määritellä uutta fysikaalista periaatetta. Pikemminkin hän halusi osoittaa vielä nuoren teorian oudot seuraukset.

Tuosta kissasta, joka on ihanteellisesti sijoitettu kahden vastakkaisen valtion rajalle, on tullut paljon muutakin kuin käsitteellinen kokeilu. Se on peili, joka heijastaa luonnon, havaitsemisen ja jopa kulttuurimme paradokseja.

Paradoksi juontaa juurensa kvanttisuperpositioteoriaan, jota Schrödinger itse kuvasi kuuluisassa yhtälössään. Äärettömän pienessä maailmassa hiukkaset, kuten elektronit ja fotonit, eivät "ole olemassa" yhdessä tilassa vaan useiden tilojen yhdistelmänä samanaikaisesti. Yksittäinen hiukkanen voi ylittää kaksi rakoa samanaikaisesti, kuten kuuluisa kaksoissäleikokeilu osoittaa, ja luhistua tiettyyn tilaan vasta, kun sitä tarkkaillaan. Tämä outo käyttäytyminen näyttää kuitenkin katoavan makroskooppisessa maailmassa: kissa ei matkusta hetkessä kahteen eri paikkaan eikä se näytä olevan samanaikaisesti elossa ja kuollut.

Paradoksi herättää siis olennaisen kysymyksen: milloin tapahtuu siirtyminen mikrokosmoksesta arkiseen maailmaamme? Johtuuko se tarkkailijasta? Meidän tavastamme tulkita todellisuutta? Vai itse todellisuuden luonteesta, joka on ehkä paljon "vivahteikkaampi" kuin kuvittelemme?

Immanuel Kant oli jo vuosisatoja ennen Schrödingerin paradoksin muotoilua väittänyt, että todellisuus ei ole koskaan suoraan saatavilla. Aina on olemassa mielemme "välitys", joka järjestää havaitsemamme asiat tilan ja ajan kaltaisten kategorioiden mukaisesti. Kvanttifysiikka näyttää kuitenkin vievän meidät kantilaisen ajattelutavan yli, sillä se viittaa siihen, että todellisuus itsessään saattaa riippua siitä, että havainnoimme sitä.

Fysiikan ja filosofian välinen yhteys ei ole koskaan ollut näin syvä, mutta "kissa" on löytänyt tiensä myös populaarikulttuuriin. Kuuluisa fyysikko Stephen Hawking kuvaili 1970-luvulla kvanttimekaniikkaa yhtä aikaa "absurdiksi" ja kiehtovaksi ja mainitsi esimerkkinä Schrödingerin paradoksin.

Ja kuka voisi unohtaa The Big Bang Theory -sarjan ikonisen kohtauksen, jossa hahmot keskustelevat kiivaasti kuolleesta ja elävästä kissasta? Tai elokuvan "Avengers: Endgame", jossa Kostajat käyttävät kvanttisuperposition käsitettä selittääkseen aikamatkustuksen?

Schrödingerin kissa -metafora on hiipinyt kaikkialle tieteisromaaneista musiikkivideoihin ja sosiaalisessa mediassa kiertäviin meemeihin. Tämän kevytmielisyyden takana on kuitenkin monimutkainen ja provosoiva ajatus: kissa ilmentää tietämyksemme epävarmuutta ja todellisuuden hahmottamistapamme haurautta. Myös kirjallisuuden maailma on löytänyt inspiraatiota tästä "päällekkäisyydestä". John Gribbinin "Schrödingerin painajaisen" kaltaisissa romaaneissa sekoitetaan tiedettä ja fiktiota ja tutkitaan luonnon suuria rajoja. Tämä osoittaa, miten paradoksi on vaikuttanut paitsi laboratorioihin myös kollektiiviseen mielikuvitukseen.

Kissa ei kuulu vain fyysikoille ja filosofeille. Schrödinger on tavallaan luonut välineen, joka kutsuu meitä näkemään yhteyksiä eri tieteenalojen välillä: fysiikan, filosofian, taiteen ja psykologian...